Viihteen ja taiteen parissa työskentelevät eivät lähtökohtaisesti kerää suuren yleisön silmissä irtopisteitä sillä, että olisivat erityisen vaativassa tai ahkeruutta vaativassa työssä. Teosten takana on kuitenkin usein paljon sellaista työtä mitä katsoja, lukija tai kokija ei koskaan tule ajatelleeksi. Myös kulttuurialalla on ollut ja on valitettavasti vieläkin eräänlainen nokkimisjärjestys. Vaikka eri taiteenalojen välinen nokittelu onkin varmasti vähentynyt niin yhä on suuri joukko niitä, joiden mielestä baletissa varpaillaan tanssiva ballerina luo upeaa taidetta, kun taas sirkuksessa samoin tanssiva vain pelleilee ja hauskuuttaa yleisöään. Tämä ei kuitenkaan ole likimainkaan koko totuus. On itse asiassa ihan helvetin ärsyttävää, kun joku luulee, että työni on vain temppuilla tai kertoa hauskoja kaskuja. On se sitäkin, mutta myös paljon muuta.

On totta, että sirkus- ja varieteetaiteen puolella on paljon kevyttä tekemistä joissa esitysten sisällöksi riittää jokin temppu tai suorite, joka itsessään kerää katsojien sympatiat. Tällaista oma työnikin on silloin, kun tilaaja toivoo napakkaa 30 minuutin hauskuutusta yritystapahtumaan. Silloin se riittää ja silloin pyrin tekemään sen niin hyvin kuin mahdollista. Sen sijaan, kun nousen teatterin lavalle tai paikkaan, jossa yleisö tulee katsomaan kokonaista parin tunnin iltaesitystä niin minullakin on jo enemmän sanottavaa, enemmän sisältöä.

Vihellä se

Tapasin vuonna 2011 Sean Lomaxin, joka on amerikkalainen ammattiviheltäjä. Kyllä, luit oikein. Ammattiviheltäjä. Sean kiersi kyseisenä vuonna Sirkus Finlandian mukana ympäri Suomen ja ihastutti lähes 200 000 katsojaa viheltämällä mm. Finlandia hymnin. Hän teki sen niin upeasti, että monet epäilivät hänen käyttävän jonkinlaista apulaitetta suussaan. Tulkinnastaan hän sai ilta toisensa jälkeen valtaisat suosionosoitukset. Juttelin Seanin kanssa Turussa heti esityksen jälkeen. Kysyin, miten hän on Finlandia hymnin harjoitellut. Oletushan lienee se, että hän vain on laittanut levyn soimaan ja alkanut viheltää sen päälle. Näin itsekin oletin, joka kertoo myös omista ennakkoasenteistani. Sean kertoi, että näin monet olettivatkin, kun Finlandia hymnin viheltäminen otettiin ensimmäisen kerran esille. Todellisuudessa hän kertoi pyytäneensä nuotit, sanoitukset sekä Suomeksi että Englanniksi ja soitettuna hymnin sekä instrumentaalina että laulettuna. Miksi, kysyin. Koska vain näin hän saa kokonaiskuvan siitä mitä säveltäjä on halunnut sanoa sävellyksellään. Vaikka hän ei ymmärrä Suomea niin hän ymmärtää laulajan rytmiä, äänenpainoja ja taas englanninkielisestä laulusta hän ymmärtää itse sanoman. Nämä yhdistämällä hän koki olevansa valmis tulkitsemaan tämän suomalaisille hyvin rakkaan sävellyksen. Sean Lomax on mainio esimerkki taiteilijasta, joka hurmasi ilta illan jälkeen katsojansa ja kuulijansa, mutta silti monelle ei varmasti tullut mielenkään millaisella intohimolla hän työhönsä suhtautuu.

Lopuksi

Kun itse rakennan uutta esitystä niin tutustun aina valitsemani materiaalin taustoihin huolella. Kuka keksi, mihin tarkoitukseen ja millaisia tulkintoja siitä on tehty. Jos kyse on omasta oivalluksesta, niin otan aina selvää onko joku muu ajatellut samoin ja jos on niin mihin tarkoitukseen, koska ja miten hän sen toteutti. Vain näin saan riittävän kokonaiskuvan, jolloin koen mieleni vapautuvan kopioimisen tarpeesta ja saan myös riittävästi liikkumatilaa mielessäni, jotta voin vapaasti improvisoida ja tehdä omaa tulkintaa. Pyrkimykseni on tehdä taikuutta ja mentalismia eikä temppuja ja jippoja. Se miten siinä onnistun jää muiden arvioitavaksi.

Teksti: Pete Poskiparta
Kuva: Kari Nieminen