Sanalle "absurdi" syntyi mielessäni uusi merkitys, kun kirjoitin pari päivää sitten seuraavan twiitin: 

"Kysyin pojaltani (7 v.), että joko hänellä on tyttöystävä. Reteesti tuli vastaus. ”On yksi Sofi, mutta se ei vielä tiedä sitä”. Melko itsevarmaa settiä!"

Vuorokautta myöhemmin mikään ei ollut niin kuin ennen.

Sanalle "absurdi" syntyi mielessäni uusi merkitys, kun kirjoitin pari päivää sitten seuraavan twiitin: 

"Kysyin pojaltani (7 v.), että joko hänellä on tyttöystävä. Reteesti tuli vastaus. ”On yksi Sofi, mutta se ei vielä tiedä sitä”. Melko itsevarmaa settiä!"

Vuorokautta myöhemmin mikään ei ollut niin kuin ennen.

Facebookissa päivitykseen suhtauduttiin ilolla ja hymyillen. Twitterissäkin 98% hymyili, koska lasten maailmankuva on vielä vaillinainen ja siksi aikuisen silmissä usein hauska. Mitä vielä. Ensin sain kommentin, jossa sanottiin, että "itse en kyllä rohkaisisi tuollaista ajattelua...". Ilmeisesti oletuksena oli, että minä rohkaisen poikaani pitämään tuon linjan. Seuraavaksi yksi Twitterin vakioloukkaantujista arvosteli ikävää asennettani ja muistutti, että ihmisten itsemääräämisoikeus on validi puheenaihe. Tämä siksi, että sanoin edellistä kommentoijaa tosikoksi. Tässä kohtaa mietin oikeasti, että mitä helvettiä. Ei mennyt kuin tovi ja paikalle riensi henkilö, joka kuvasta päätellen on leijona. Hänen mielestään 10 vuoden päästä kyseessä on oikea ongelma, jos ei asiaan puututa. Menetin malttini ja sanoin muutamin V-alkuisin sanoin mitä mieltä olet tällaisesta tahallisesta väärinymmärtämisestä ja kasvatusneuvoista. Tätä pyysin myöhemmin anteeksi, josta seurasi omat analyysinsä.

500 viestiä myöhemmin

Illalla tein keikan lähes täydelle salille Turun Linnateatterissa. Olin siis muutaman tunnin poissa some-maailmasta. Pakattuani tavarat autoon avasin twitterin. Minulle oli viesti, jossa todettiin minun saavan poikkeuksellisen paljon reagointeja ja samassa ehdotettiin, että laittaisin twitterin luoman suodattimen päälle. En laittanut. Selailin puoli tuntia mitä kaikkea tuon yhden ekaluokkalaisen ruokapöytäkeskustelusta irroitetun twiitin myötä oli syntynyt. Se ei ollut ihan vähän. Osa keskustelusta käsitteli itse twiitin nokkeluutta ja vitsikkyyttä. Se on ehkä vanhanaikainen, stereotypioita vahvistava. Ehkä. Toisten tai siis ylivoimaisen enemmistön mielestä helvetin hauska. Jotkut kertoivat omia esimerkkejään kuinka lapset kertovat heillä olevan viisikin tyttö- tai poikaystävää. Toki minulle huomautettiin myös, että sukupuolitan turhaan. Mistä edes tiedän, että hän on poika? Voi helvetti, ajattelin. Osa keskustelijoista oli sitä mieltä, että olin heikko, koska olin mennyt pyytämään anteeksi vaikka mitään anteeksipyydettävää ei ollutkaan. Korostan, että pyysin anteeksi kielenkäyttöäni, en itse asiaa. Anteeksipyynnön soveltuvuutta varten kutsuttiin paikalle jopa kriisiviestinnän asiantuntija. Jotkut käyttivät termiä Poskiparta-gate. 

Tätä kirjoittaessani twitterini täyttyy samaa vauhtia. Harva enää muistaa mistä koko keskustelu alkoi. Puhutaan punikkivassareista, oikeamielisistä, fasisteista, väärinymmärtäjistä ja noitavainoista. Kaikki tämä yhden vitsiksi tarkoitetun twiitin vuoksi. Twiitin, jonka ekaluokkalainen lausui ymmärtämättä edes mistä oli oikeasti kyse. Hyvä me aikuiset. Kyllä me osataan. Ehkä jonakin päivänä paketoin nämä twiitit ja annan pojalleni häälahjaksi. Ehkä, siis ehkä olen siihen mennessä saanut iskostettua hänelle, että seurusteluun tarvitaan molempien suostumus. Jos en, sitten otan kritiikkinne vakavasti. 

Pete Poskiparta

Katso alkuperäinen twiitti TÄSTÄ