Ostoskorin sisältö0  tuotetta - Yhteensä 0.00 €

Ajatustenlukijan ajatuksia

Masentuneen puheenvuoro

Sunnuntai 9.7.2017 klo 15:02 - PP


Kirjoitin tämän kirjoituksen muutama vuosi sitten ja se on seurannut minua tähän päivään asti. Saan, jos en nyt päivittäin niin lähes viikottain kuulla, että kirjoituksestani oli apua ja, että kuvaukseni masennuksesta oli niin osuva, että he mielellään käyttävät sitä kertoessaan olotilastaan ulkopuoliselle. Jaan tämän kirjoituksen uudestaan tässä blogissani, koska alkuperäinen kirjoitus on ulkopuolisella palvelimella johon minulla ei ole enää pääsyä. Tämä kesä on myös ollut pitkästä aikaa raskas ja huonoja päiviä on ollut tavallista enemmän, joten palasin itsekin tähän omaan kirjoitukseeni muistellakseni mitä ajattelin muutama vuosi sitten. Siksi halusin muistuttaa taas kerran, että masennus on sairaus ja sen vähättely, johon yhä törmään tuon tuostakin on huolestuttavaa ja perustuu mitä todennäköisimmin tietämättömyyteen.

Masentuneen puheenvuoro elokuussa 2014

Olen miettinyt monta kertaa, että kerronko omasta masennuksestani vai pidänkö sen omana tietonani. Onhan masennus edelleen monen mielestä heikkojen sairaus, jos on sairaus ollenkaan.

Robin Williamsin itsemurha nosti jälleen masennuksen vakavuuden esille sekä hyvässä että pahassa. Päätin laittaa oman lusikkani soppaan, kun olin nähnyt liian monta ”ottaisivat itseään niskasta kiinni” kommenttia.

En lähde erittelemään miksi masennuin, mutta kerron omasta kokemuksesta mitä masennus on ja miten minä siitä selvisin.

Masennus ei ole normaalia elämään kuuluvaa surua tai alakuloa. Se ei ole huono päivä eikä pari heikosti nukuttua yötä. Masennus sairautena ei parane viikon sairauslomalla ja napakalla terapialla eikä pieni itkeminen ja puiden halailu auta masentunutta.

Masennus on minun kokemukseni mukaan järjetöntä väsymystä, sellaista joka ei nukkumalla parane. Sellaista, että tekisi mieli nukkua, mutta et saa unta. Se on rinnassa pyörivä iso puristava pallo, joka ei lähde vaikka miten haluaisit. Se on haluttomuutta, saamattomuutta, voimattomuutta ja muistin pätkimistä. Se herättää kesken unien, se pakottaa vetäytymään kaikesta kivasta ja se saa iloisetkin asiat näyttämään vain muiden oikeudelta. Se saa leukaluusi huutamaan hoosiannaa, kun se vähäinen uni mitä saa kaiken väsymyksen keskellä nukuttua pakottaa narskuttelemaan hampaita. Masennus on lopulta koko kehon ja mielen lamauttava sairaus, joka pahimpina päivinä tuntuu ratkeavan vain oman käden kautta.

Vuonna 2006 aloin tuntea väsymystä, joka ei tuntunut normaalilta. Se ei mennyt ohi nukkumalla vaan se toi mukanaan ahdistusta, puristavaa tunnetta rinnassa ja outoja kiputiloja. Talvella 2007 ja 2008 tuli ensimmäiset muistikatkokset. Olin ollut keikalla, mutta en muistanut missä. En muistanut keitä ja missä olin tavannut. Unohtelin asioita joita en yleensä unohda. Väsymys kasvoi, vähäkin liikunta väheni ja pienetkin vastoinkäymiset tuntuivat maailmanlopulta. Olin onneksi tavannut vähän aikaisemmin nykyisen vaimoni, elämäni naisen. Ihmisen joka kuunteli, ymmärsi ja jaksoi. Olin rakastunut, mutta tunsin silti, että en ole kenellekään kovin tärkeä. Vaimoni tuli raskaaksi ja alkoi esikoisen odotus. Sitä ennen olin käynyt nukkumassa monta kertaa uniklinikalla letkut nenässä, suussa ja sormissa. Ensisijaisesti vikaa etsittiin unesta, mutta löydökset sillä puolella oli vähäiset. Sen sijaan lääkärit huomasivat kyselyin ja antamieni tietojen pohjalta, että ehkä tämän jätkän mieli ei toimi niin kuin sen pitäisi. Tuolloin söin jo kolmea eri lääkettä. Oli unilääkettä, rauhoittavaa ja piristävää. Myöhemmin söin parhaimmillani viittä, jopa kuutta eri lääkettä per päivä. Välillä tuntui, että olen yksi kävelevä kemikaali, joka räjähtää, jos kävelee liian lujaa päin seinää.

Lopputalvesta 2008 menin vaimoni kehoituksesta psykiatrille. Lääkärit uniklinikalla ja yleislääkinnän puolella olivat tehneet parhaansa, mutta eivät osanneet minua sanottavasti auttaa. Nyt löysin lääkärin, joka ymmärsi mitä sanoin ja otti minut tosissani. Lääkitykseni tarkistettiin, kohtuullistettiin ja minulle annettiin tavoitteita. Yritin opetella olemaan onnellinen pienistä asioista ja sietämään pieniä vastoinkäymisiä. Lääkitys tehosi, mieli kohentui ja elämänlaatu parani. Esikoisemme syntyi ja olin jo tuolloin hyvällä matkalla kohti normaalia elämää. Muistan kuinka sain pienen hennon lapsen syliini ja ymmärsin kuinka onnekas olenkaan.

Masennus nosti aika ajoin päätään ja alakulo valtasi mieleni. Silti yleinen oloni parani. Se parani sekä lääkityksen että psykiatrin antamien ohjeiden ja ”kotitehtävien” ansiosta. Välillä meni jopa niin hyvin, että lääkitystäni yritettiin purkaa, mutta oireet palasivat, joten olen saanut ”tuomion”, että masennuslääkkeet ovat osa rutiinejani todennäköisesti koko elämäni. Tämä ei minua häiritse, sillä se on pieni hinta siitä, että ahdistus, väsymys ja voimattomuus pysyvät poissa.

Tässä minä olen, täynnä elämää ja iloa. Minulla on suruni, meillä on ongelmamme, mutta ne ovat osa elämää. Osaan käsitellä niitä niin kuin ennen, niin kuin kuuluu. En hae sääliä, en päänsilitystä enkä voivottelua tällä kirjoituksella. Toivon vain, että jos sinä tunnistat sen mitä kirjoitin niin haet apua ennen kuin se on myöhäistä. Minä en koskaan yrittänyt tappaa itseäni, mutta minulla oli lista tavoista joilla pääsen täältä tarvittaessa. Ei, en koskaan halunnut kuolla, mutta halusin, että se saatanan tuska loppuu. En vain olisi jaksanut kantaa sitä loputtomiin.

Mä selätin sen. Lääkkeillä, terapialla ja omalla tekemisellä. Jos mä pystyin siihen niin siihen pystyy moni muukin. Silti, masennus ei ole mikään ”ota itseäs niskasta kiinni” juttu. Se on sairaus ja sitä kuuluu hoitaa.

Terveyttä toivoen

Pete Poskiparta

profiilifoto.jpg

Avainsanat: Masennus, sairaus, alakulo, unettomuus, voimattomuus, parantuminen, psykiatri,


Kommentit

9.7.2017 20:26  sirpa

Väsymys, ahdistus, kuin joku istuisi rinnan päällä, kipua siellä ja täällä, unohtui joku päivänselvä sana,nimi jne.pojan avioongelmien(vaimo petti) myötä ongelma paheni, sain vapun jälkeen ahdistuskohtauksen itketti ja tuntui ettei olisi mitään syytä, oli paha olo. toinen kun olivat yrittäneet uudestaan ja kolmen viikon jälkeen vaimo lähti viihteelle kahdelta raflasta siskonsa kanssa pois mutta puoli viisi kotio, minä olin puhunut pikkupjille että mennään lauantaina puistoon yms. no, hän sanoi että menen siskolleni(poika töissä) ja sunnuntai -iltana poika tuli sanoi että ei ollut siskollaan oli ollut sen jätkän luona, sisko ei ollut valehdellut sen puolesta. Siis eniten mua surettaa pikkupojat, olen saanut olla tiiviisti heidän kanssaan, olen aina ottanut hoitoon kun on pyydetty. Sitten kaikki sanoo että sun pitää ajatella omaa hyvinvointiasi, jmutta kun elämäsäni on työ, lastenlapset, kaksi kissaa. Kai se alamäki alkoi kun isä kuoli -09 ja sitten äitikin -14. Silloin hoidin perunkirjat ja sitten jatkoin elämääni kuin zombi. jos olin aamuvuorossa niin ajattellin töissä että kumpa tää päivä pian loppuisi pääsis kotiin ja nukkuun. ja nukui kyllä iltakymmenenne jos ei kukaan häirinnyt. silloin sain masennuslääkkeen ja nyt lääkäri vaihtoi sen toiseen ja heinäkuun lopulla pitäisi mennä käymään että mikä on olo. Käski mennä mökistä ulos , ja kun menen niin on orpr olo ja tuntuu että huuhailen . Lopuksi vielä. Poika sanoi etä vaimon ei tarvi päästä kahteen kuukauteen viihteelle eli en saa ottaa poikia yökylään paitsi sunnuntaina ja viedä aaamulla tarhaan, ja vaikka hakea tarhasta kun on iltavuorossa. niin vaimo kun oli viime viikonloppuna kun tämä uusi pettäminenkin tapahtui ja sitten kilpaa siskonsa kanssa soittelilivat pojalle että ottaisi pojat niin pääsisi. mutta. ei kai perheellisen pidä bilettää joka viikonlopu. eiköhän kerran kuussa riittäisi tuulettua niin jaksaisi olla lapsillle parempi äiti. Sitten se oli tekstannut pojalle että no , ei sitten, sävoit kutsua mummun poikien rippijuhliin jos haluat. eli vihje että en näkisi poikia. poika sanoi että sitä potuttaa kun ei päässyt ulos, niin sen vaimon perheessä on tapa että lapset hoidetaan itse eli sieltä ei hoitoapua saa ja pojat vierastavat heitä. Minun kanssani he ovat kuin kotonan Tähä liittyy paljon asioita mutta kun pääsisiylös tästä enkä aina saisi itkukohtausta kun tulee joku ongelma. kiitos.


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini