Elokuvassa Titanic, laivan alkaessa upota sen hienon ravintolan tyylikäs orkesteri jatkaa kylmän rauhallisesti soittoaan. Moni varmasti olettaa, että se on vain taitavasti käsikirjoitettu lisäys dramaattiseen loppukohtaukseen, mutta todellisuudessa Titanicin upotessa huhtikuun 15. päivä 1912 sen kahdeksan henkinen orkesteri jatkoi kuolemaa uhmaten soittoaan pitääkseen väen rauhallisena ja tilanteen hallinnassa. He hukkuivat, mutta tekivät työnsä loppuun asti eivätkä turhaan, sillä Titanicilta selviytynyt Lawrence Beesley kuvaili aikanaan orkesteria: Laivalla oli yön aikana paljon rohkeita, mutta mikään ei vetänyt vertojaan...

Elokuvassa Titanic, laivan alkaessa upota sen hienon ravintolan tyylikäs orkesteri jatkaa kylmän rauhallisesti soittoaan. Moni varmasti olettaa, että se on vain taitavasti käsikirjoitettu lisäys dramaattiseen loppukohtaukseen, mutta todellisuudessa Titanicin upotessa huhtikuun 15. päivä 1912 sen kahdeksan henkinen orkesteri jatkoi kuolemaa uhmaten soittoaan pitääkseen väen rauhallisena ja tilanteen hallinnassa. He hukkuivat, mutta tekivät työnsä loppuun asti eivätkä turhaan, sillä Titanicilta selviytynyt Lawrence Beesley kuvaili aikanaan orkesteria: Laivalla oli yön aikana paljon rohkeita, mutta mikään ei vetänyt vertojaan näille miehille. He jatkoivat soittamista, vaikka laiva upposi koko ajan ja meri nousi aina vain lähemmäksi kohtaa, jossa he seisoivat. Musiikki oli kuin sielunmessu heidän kohtalolleen.(Yle, https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/03/30/historia-titanicin-muusikot )

Tapahtuma-alan ahdinko on kestänyt liki puoli vuotta ja apua ei ole näköpiirissä. Toki meneillään olevasta kriisistä kärsivät monet muutkin eikä tämän kirjoituksen tarkoitus ole uhriutua tai valittaa turhasta. Olen kuitenkin koko kriisin ajan saanut kuulla eri suunnista, että työni ei ole niin kovin tärkeää eikä sitä siksi pidä erityistoimin tukea tai ainakaan se ei ole ihan ensimmäisten joukossa. Itse kuulun niihin, joka pitää kaikkea työtä arvokkaana ymmärtäen, että tekijälleen se voi olla elämän suurin intohimo. 

Suurin osa varmasti ajattelee kuten itsekin, mutta se pieni äänekäs vähemmistö vetää mielen apeaksi ja saa välillä tuntumaan siltä, että he oikein nauttivat maassa makaavien potkimisesta. Minulle on suoraan kerrottu, että viimeiset kuukaudet ovat todistaneet sen, että teatteria, sirkusta ja esittävää taidetta ei tarvita yhtään mihinkään. Olen saanut kuulla, että ensin olisi syytä laittaa muut asiat kuntoon ja katsellaan sitten riittääkö resursseja tukea taidetta ja viihdettä. Suorimillaan kehotetaan menemään metsään keräämään puolukoita ja totuttelemaan oikeisiin töihin. Ehkä nämä sanojat saavat jotain hyvän olon fiilistä näistä tokaisuistaan. 

Tarvitaanko taidetta ja viihdettä kriisiaikoina?

Kysyin Twitterissä, miten yleistä sota- ja kriisiaikoina on, että valtioilla on omat viihdytysjoukot ja sain lukuisia vastauksia. Nähtävästi ympäri maailmaa on katsottu valtioiden toimesta, että viihteellä ja kulttuurilla on vaikeina aikoina erityinen merkitys. Suomellakin oli sodissa omat viihdytysjoukot, joiden tehtävä oli yleisen moraalin ja mielialan kohottaminen. Mm. edesmennyt mestaritaikuri, esikuvani ja myöhemmin hyvä ystäväni Solmu Mäkelä kuului näihin joukkoihin ja tästä Ilta-Sanomat aikanaan on kirjoittanut erinomaisen jutun, jonka voit lukea TÄSTÄ. Myös Yhdysvalloilla ja Briteillä oli omat viihdytysjoukkonsa, kuten myös saksalaisilla. Näistä on kirjoitettu kirjoja ja tehty tutkielmia, joissa taiteen ja viihteen merkitys on todennettu hyvin selkeästi. On myös täysin kiistatonta, että kriisien jälkeinen toipuminen vaatii myös henkistä ravintoa, musiikkia, teatteria ja muuta kulttuuria. Ihminen pysyy elossa, jos sillä on pesä, lämpöä ja ruokaa, mutta onnellinen elämä vaatii paljon muutakin. 

En tietenkään vertaa nyt meneillään olevaa kriisiä sota-aikoihin, mutta yritän vääntää rautalangasta, että työmme merkitys ei ole kadonnut mihinkään. Youtube ja Netflix eivät korvaa tässä ja nyt tapahtuvia esityksiä, uutta ja ennen kokematonta, tapahtui se sitten face to face tai Zoomin välityksellä. Sillä on edelleen merkitystä ja se saa kokijansa hetkeksi irti murheista ja nostaa mielialaa. Ennen kaikkea live-esitys on AINA AINUTKERTAINEN ja siksikin merkityksellinen. Sellaisenaan se ei enää koskaan toistu. 

En oleta, että kaikki saavat elämyksiä samoista asioista enkä edes, että kaikki kaipaavat viihdettä ja kulttuuria saman määrän, mutta en myöskään tajua, että miten joku voi olla niin itsekeskeinen kusipää, että halveksii toisten duunia, jolle kenties on omistettu kokonainen ihmiselämä ja joka on tuottanut sekä tekijälleen että yhteiskunnalle paljon hyvää.

Mekin olemme olemassa 

Elämme maailmanlaajuista kriisiä, johon kuuluu rankat rajoitukset tapahtumien ja kokoontumisten suhteen. Tämän kirjoituksen kritiikki ei koske rajoituksia itsessään, sillä osin ne ovat täysin perusteltuja. Kritiikki koskee koko alamme sivuuttamista poliittisten päättäjien toiminnassa. Kriisipaketteja ja erityisjärjestelyitä on järjestynyt kyllä muille, mutta tuet ja kriisiapu on tarkoin kiertänyt erityisesti tapahtuma-alan pienet yksinyrittäjät, jotka eivät ole niistä hyötyneet.

Me olimme ensimmäisten joukossa, joilta työt menivät ja varmasti viimeisiä, jotka pääsemme yhdessä matkailun ja parin muun alan kanssa takaisin normaaliin. Silti meistä ei tunnu olevam niin väliä. Ei siis riitä, että jotkut kehottavat puolukkametsään ja oikeisiin töihin vaan vielä maamme johtokin päättää unohtaa meidät. Edes pientä rohkaisun sanaa emme ole teiltä saaneet. 

Terveisin

Pete Poskiparta
Viihdytysjoukot 2020

PS. Minulla ei ole hätää. Olen yksi onnekkaista, jolla on töitä edes henkeni pitimiksi. Puhun koko alan puolesta, josta tiedän paljon 20 vuoden ja laajan järjestötoiminnan kautta. 

PPS. Kiitos Twitterissä asiasta kertoneille. Kiitos myös kirjan kuvasta Jari Mäkäräiselle.